NHL-blogi jääkiekon sydänmailta

Ennen kuin siirrän tavarani Jatkoajan toimituksesta Sanomataloon tässä vielä lyhyt viimeinen postaus tälle blogille. Viime viikko oli raskas viikko niin Suomessa kuin täällä preerian laidallakin. Mitenkään muita Suomen tapahtumia väheksymättä keskityn tässä vain jääkiekkomaailmaa sivunneisiin ikäviin tapahtumiin.

Me pienten lasten vanhemmat olemme viimeisen viikon ajan rutistaneet pienokaisiamme vähän tiukemmin kuin aikaisemmin. Harkitsin pitkään sitäkin, että en mainitse tätä asiaa blogilla ollenkaan. Se olisi ehkä ollut viisaampaa, en tiedä.

Moskovasta saapuneet surulliset uutiset iskivät täälläkin todella rankasti Oil Countryn asukkaisiin kuten varmasti tekivät monessa muussakin paikassa viime maanantaina. Tämänkin wanhan cowboyn sydän särkyi kun saimme kuulla Jussi ja Sanna Markkasen suloisen pienen pojan, vasta nelivuotiaan Ollin menehtyneen traagisessa onnettomuudessa Moskovassa viime sunnuntaina. Tälläkin palstalla on viikon ajan yritetty esittää kovaa naamaa ulospäin kertomalla tappeluista ja kaunottarista.

Maantietä oli vaikea nähdä radion tiskijukan ilmoittaessa järkyttyneellä äänellä tapahtuneesta. Edmonton Oilersin keskiviikon pelissä pidettiin hiljainen hetki ennen kansallislauluja ja kuuluttaja pyysi yleisöä rukoilemaan Markkasten puolesta. Oilersin pelaajien kypäriin oli liimattu valkoiset kirjaimet “OM”.

Shawn Horcoff sanoi, ettei koskaan aikaisemmin ollut ammattilaisurallaan pelannut ottelua, jossa ei ollut pystynyt ajattelemaan koko peliä ollenkaan. Valmentaja Craig MacTavish kertoi miten hän kaksi vuotta sitten Oilersin hävittyä Stanley Cupin finaalin seitsemännen pelin Carolinaa vastaan näki maalivahti Cam Wardin vanhempien menevän Sanna Markkasen luo halaamaan tätä.

Jussi Markkasen erinomainen peli Stanley Cupin finaaleissa kolmen kuukauden pelaamattomuuden jälkeen silloin kesällä 2006 on aina mielessäni yhtenä parhaista suomalaispelaajien sankaritarinoista koskaan NHL:ssä. Lopussa Oilers jäi toiseksi häviten paremmalleen, seitsemännessä pelissä parhaan pelinsä pelanneelle Hurricanesille.

Mutta Markkasen kyky mennä maalille hulluimmassa mahdollisessa tilanteessa mitä NHL-maalivahdille voi koskaan tapahtua ja taito pystyä henkisesti ei pelkästään yrittämään parhaansa vaan samalla myös saamaan itsestään parhaan mahdollisen peliesityksen irti oli todella jotain mitä ei voinut kuin ihailla. Maalivahtipeli perustuu pitkälti tilanteitten visualisointiin ja mielikuviin eikä Jussilla ollut pitkän pelaamattomuuden takia esimerkiksi muistikuvia edellisestä pelistä kahta päivää aikaisemmin mistä valmistautua eri tilanteisiin.

Hänen oli ammennettava henkiseen valmistautumiseensa mielikuvia koko uraltaan ja miljoonista harjoitteista.

Kun Dwayne Roloson loukkaantui finaalien Game 1:n lopussa Carolinassa Oilersin valmennusjohto kutsui Markkasen luokseen ja ilmoitti tälle seuranneensa tämän hyviä harjoituksia jo pitkään ja luottavansa tähän täydellisesti. Monet nilkat vääntyivät tilanteessa, jossa pitkään pelaamaton maalivahti joutui ottamaan ohjaimet käsiinsä fanien hyppiessä pois Oilersin bandwagonista.

Markkanen näytti epäilijöilleen pelaamalla viilipyttymäisen varmasti. Jälkeenpäin hän kertoi keskustelleensa paljon henkisestä valmistautumisesta isänsä Veijo Markkasen kanssa ennen Game 2:sta. Isä oli sanonut pojalleen, että tällaisia pelejä saavat niin harvat maalivahdit koskaan pelata ja että nämä ovat niin hienoja otteluja ja aikoja jääkiekkoilijalle ettei sinne jäälle kannata mennä murehtimaan, jännittämään tai miettimään miten tärkeästä pelistä on kysymys. Kehiin vaan ja ensimmäinen kiekko kiinni.

Isä sanoi pojalleen, että vaikka pelituntumaa ei ehkä ole, pelitaito ei katoa mihinkään kolmessa kuukaudessa. Kovan harjoittelun jäljiltä maalivahti saattaa olla jopa teknisesti parempi kuin viimeksi pelatessaan. Ja Markkanen oli harjoituksissa tehnyt kaiken voitavansa siltä varalta, että pelitilaisuus jostain syystä tulisi.

Noitten kahden finaaliviikon aikana Jussi Markkanen todisti pystyvänsä pelaamaan ykkösmaalivahtina NHL:ssä ja antoi Oilersille mahdollisuuden voittaa mestaruuden. Tappio kärsittiin joukkueena ja käsittääkseni asia ei jälkeenpäin kalvanut Markkasen mieltä, koska tämä oli onnistunut saamaan kaiken itsestään irti. Millekään jossitteluille ei jäänyt aihetta.

Edmontonin kaupungin ollessa liekeissä koko playoffsien ajan keväällä 2006 Jussi Markkanen sanoi oppineensa paljon omilta lapsiltaan. Vaikka mitä tahansa saattoikin tapahtua jääkiekossa, pojat osasivat asettaa isänsä arvomaailman oikeaan järjestykseen kotona.

Tuntuu jotenkin turvalliselta paeta tämänpäivän tosielämän tilannetta jääkiekkomuisteluihin kahden vuoden taakse. Tosielämä taas heittelee joskus niin, ettei sanoja löydy.

Tähän päättyy tämä blogi ja toivotan kaikkea hyvää lukijoille ja Jatkoajan toimitukselle, joka antoi mahdollisuuden tätä pitää ja antoi luvan kirjoittaa aina ihan mitä huvittaa. Maanantaina jatkan blogikirjoittamista Helsingin Sanomien internetsivuilla, blogin nimi on “Jouni Niemisen kausi NHL:ssä”. Toivottavasti sekin blogi saa edes osan siitä suosiosta, josta tämä blogi sai nauttia. Lukijamäärät olivat täällä aina erittäin kovia.

Suomalaisten NHL-fanien asiantuntemus on erittäin kova ja se saa suhtautumaan nöyrästi kirjoittamistehtäviin. Tiesin toki tämän jo etukäteen ja asia tuli monta kertaa todistetuksi uudelleen blogille tulleissa kommenteissa.

Kiitos kaikesta

Täällä Jouni Nieminen, Edmonton.

Jo kolme preseason-peliä on nyt nähty livenä paikanpäällä. Ensin viime viikolla perinteinen Edmonton Oilersin prospektit vastaan Albertan yliopiston Golden Bears yliopiston Clare Drake areenalla. Golden Bears on Kanadan paras yliopistojoukkue, koko porukka WHL-stipendillä opiskelevia erittäin hyviä kiekkoilijoita. Ammattilaisunelma on ehkä kuollut, mutta kanadalaisten yliopistojoukkueitten peli on yllättävän kovatasoista, paljon kovempaa kuin jääkiekko WHL:ssä esimerkiksi. Joku on joskus kutsunut Kanadan yliopistokiekkoa jääkiekkomaailman parhaimmin varjelluksi salaisuudeksi.

Clare Drakea pidetään ehkä parhaimpana kanadalaisena jääkiekkovalmentajana kautta aikojen. Hän valmensi lähes koko monikymmenvuotisen uransa ajan yliopistojoukkueita.

Tällä viikolla tuli nähtyä sitten varsinaisen NHL-leirin ottelut Vancouver Canucksia vastaan ensin maanantaina ja sitten vielä uskomattomalla Kanadan kiertueella matkaavaa Florida Panthersia vastaan tänään keskiviikkona. Maanantaina ehdin jo miettiä, että olisi pitänyt jäädä kotiin ja tehdä glennhallit. Porstua ja sen puiset portaat sekä aita kaipaisivat maalaamista. Latoa minulla ei sentään ole. Mutta maanantaina satoi.

Maanantain harjoitusottelussa Vancouver Canucksia vastaan tapahtui tavanomaisia preseason-juttuja. Kokenut pelaaja ajoi täysin tahallaan vahingoittaakseen nuorta junnua päin tilanteen jälkeen ja kieltäytyi tappelemasta paikalle rientäneen farmigoonin kanssa. Toiseen nyrkkitappeluun tuli kesken kaiken kolmas pelaaja sekaan eivätkä tuomarit antaneet tästä ylimääräisiä rangaistuksia.

Keskiviikon Florida Panthers-pelissä Edmontonin fyysinen taktiikka näytti olevan se, että jos taklaat tai millään muulla tavalla kosket Ales Hemskyyn tai jos olet Hemskyä taklanneen tai jollain muulla tavalla tähän koskeneen pelaajan kaveri, saat varmasti turpiisi tai farmijoukkueen tappelijan paikkaa tavoitteleva jääkiekkosankari ajaa sinut pää edellä laitaan ja sitten tappelee kenen kanssa tahansa. Taktiikka toimi yllättävän hyvin. Selostajat ja pelin jälkeiseen sporttiradion ohjelmaan soitelleet katsojat olivat innoissaan! Itse jääkiekko-ottelu hävittiin, mutta sillä ei ole väliä tähän aikaan vuodesta.

“I hate this preseason goon-shit”, totesi allekirjoittanut erätauolla paikallisen sporttiradion iltapäiväohjelman Will Fraserille. Samalla ihmettelin eikö paikkakunnalla ole esimerkiksi juna-asemaa, johon nämä eläimet voitaisiin ohjata. Ja mietin mielessäni oliko varastossani sitä porstuan kyllästemaalia vielä.

“You should embrace it”, sanoi taas hymyilevä Will. Niin kai se on. Will on oikeassa. Kulttuurit on vain hyväksyttävä sellaisina kuin ne ovat. Muuten on tylsää.

Onneksi kuitenkin menin molempiin peleihin. Maanantain pelissä tapahtui jotain todella mielenkiintoista. Kun vihellysten välillä isolle Jumbotronille laitettiin kuvaa iloisista katsojista, eräs nuori ja kaunis, arviolta parikymppinen neito nosti hymyillen paitansa ylös paljastaen luojan luomat sulonsa riehaantuneelle yleisölle. Kameramies oli ilmeisesti poissa tolaltaan yllättävässä tilanteessa eikä osannut ohjata kameraansa pois kuin ehkä neljän sekunnin kuluttua.

Tänään sain kuulla kameramiehen saaneen potkut tapahtuneen vuoksi. Sulotar itse taas vietiin pois turvamiesten toimesta. Ottelun jälkeen Oilersin pukuhuoneessa pelaajat kokoontuivat tutkimaan pelivideota. Mutta kukaan ei halunnut nähdä filmiä Canucksin oman pään avauksista tällä kertaa.

Mutta juttu ei jäänyt tähän..

Seuraavana päivänä NHL saatuaan kuulla tästä kauheasta tapauksesta vaati videon nähtäväkseen. Voin vain kuvitella ryhmän keski-ikäisiä kiekkopomoja tutkimassa filmiä tarkasti Manhattanilaisen pilvenpiirtäjän kokoustiloissaan järkyttyneinä. NHL langetti ilmeisesti kauden ensimmäisen “peli”kieltonsa. Tämä Albertan seikkailuhenkinen kaunotar sai kuuden kuukauden porttikiellon NHL-otteluihin!

Me rock-konserteissa käyvät olemme tottuneet sulojen esittelyyn julkisissa tapahtumissa. Jonkun Motley Crewn konsertissa esimerkiksi vastaava teko olisi vain yksi monista. Mutta NHL:ssä nämä ovat harvinaisia. Edmontonissa itse asiassa koko kolmikymmenvuotisen historian ensimmäinen kerta.

Tapahtumasta tuli jotenkin etäisellä tavalla mieleen Lämäri-elokuvan kohtaus, jossa Ned Braden aloittaa tanssinsa kesken joukkotappelun. Järkyttynyt Hook McCracken luistelee tuomarin luokse protestoimaan: “Stop that! That´s disgusting! I protest!”. Ogie Ogilthorpe yrittää peitellä silmiään.

Neitokaisen teko oli toki törkeä. NHL:n mielestä paljon törkeämpi kuin kolmantena miehenä tappeluun tuleminen, täysin tilanteeseen kuulumattoman pelaajan hakkaaminen, selkäänajaminen tai jokin muu preseason-henkinen tapahtuma, joita tässä on nyt saanut katsella. Mutta miten tätä pelikieltoa tullaan valvomaan?

Jos tämä nuori nainen saa jostain liput otteluun ja tulee hallille, miten NHL:n tummiin pukuihin sonnustautuneet turvamiehet osaavat hänet tunnistaa tavallisen kiekkokansan seasta katsojien turvallisuuden takaamiseksi?

Täällä Jouni Nieminen, Edmonton.

Uuden NHL-kauden alku on aina jotain todella hienoa. Uusia seikkailuja odottaa jännityksellä. Olo on kuin nuorukaisella, joka ajelee ensimmäisellä autollaan tai menee ensimmäisille treffeilleen. NHL-kausi 2008-09 varsinkin. Huippumielenkiintoisia tarinoita ja sivujuonia on loputtomiin. Mitä tapahtuu Tampassa? Voittaako Detroit Stanley Cupin uudelleen? Miten uudet suomalaiset pärjäävät? Kuinka monen ottelun pelikiellon Chris Pronger tulee ottamaan nyt kun häntä ärsyttämään tulevat sekä Steve Ott että Sean Avery?

Montrealin satavuotisjuhlakausi vie huomion Les Habitantsin puoleen koko kaudeksi. All Star peli ja kesäkuun varaustilaisuus pidetään Bell Centressä juhlan kunniaksi. Pystyykö Alex Kovalev pelaamaan viime kauden tasolla vielä kerran?

Teemu Selänne luistelee jo leirillä ja tämä kausi on aivan viimeinen mahdollisuus Anaheim Ducksille voittaa Kannu vielä kerran tällä joukkueella. Viime kaudella Ducks selvisi Stanley Cup-krapulastaan, mutta ei silti saanut voimiaan takaisin. Ducks näytti playoffseissa kuin suuri osa kansalaisista uuden vuoden päivän jälkeisenä päivänä. Krapula oli ohi, mutta puhtia ei silti löytynyt. Chicago Blackhawks on palannut huipulle ja yksi kauden kohokohdista on uuden vuoden päivän ulkojääpeli Detroitia vastaan legendaarisella Wrigley Fieldillä, yhdessä kaikkein pyhimmistä baseballstadioneista.

Vielä ihan muutama vuosi sitten aina kun puhuttiin NHL:n kolmesta parhaasta maalivahdista, mainittiin nimet Martin Brodeur, Roberto Luongo ja Miikka Kiprusoff. Brodeur, Luongo, Kiprusoff. Aina. Sittemmin Kipper on pudonnut tästä eliittiryhmästä. Calgary Flames ei enää voita pelejä pelkästään maalivahtiinsa luottaen. Kiprusoffin torjuntaprosentit ovat pudonneet 92.3:sta, 91.7:ään ja sitten 90.5:en. Niille on käynyt vähän samalla tavalla kuin tämän kirjoittajan huolella viskinhöyryisiä eläkepäiviä varten keräämälle osakesalkulle viime aikoina: etelään, etelämmäksi ja vielä etelämmäksi..

Onko tämä kausi Kipperin paluu huipulle?

Itse NHL-kausi ja varsinkin taistelu Stanley Cupista sen jälkeen tulee olemaan hyvää aikaa NHL-faneille. Tuskin maltan odottaa.

Mutta on tunnustettava, että ole koskaan innostunut harjoitusleireistä. Yleensä jätän sen kokonaan väliin menemättä edes katsomaan harjoitusotteluja. Edmonton Oilersin ja Vancouver Canucksin ja Florida Panthersin ja Calgary Flamesin prospektien ja farmitappelijoitten yhteenotot työpaikan saamiseksi vakioNHL-miesten surffaillessa puolivaloilla tai istuessa ylhäällä pressboxissa popcornia mutustellen eivät jaksa kiinnostaa.

Edmonton Oilersin pääfarmijoukkue Springfield Falcons oli kuuleman mukaan liian pehmeä porukka viime kauden AHL:ssä. Ilkeät vastustajat pyyhkivät tällä taitoporukalla jäätä ja rankaisivat fyysisesti joukkueen parhaita pelaajia ilta illan jälkeen. Nyt tilanteeseen on päätetty tehdä muutos ja Oilers onkin kutsunut leirille muutaman todella aggressiivisen velikullan, jotka pudottavat hanskansa nopeasti harjoituspeleissä ketä vastaan tahansa ja kuinka usein tahansa vakituisen palkkashekin toivossa.

Nämä pelaajat tuovat oman viihteellisen lisänsä harjoituspeleihin niille, joita tämä puoli ammattilaiskiekon maailmasta kiehtoo ja kiinnostaa.

Esimerkiksi Sean McMorrow-niminen sankari, joka ensimmäisellä ammattilaiskaudellaan tappeli AHL:ssä 41 kertaa. Viime kaudella McMorrow ei ehtinyt kiireiltään hanskoja käsiinsä kunnolla vetämään tapeltuaan Quebecin senioriliigassa 87 kertaa 38:ssa ottelussa. Liigan nimi taitaa nykyisin olla North American Hockey League. Jokaisella joukkueella on ainakin 4-5 tappelijaa kokoonpanossa. Yleensä nelosketjussa kolme ja ainakin yksi puolustaja saa palkkansa hanskat pudottamalla eivätkä joukkotappelut ole harvinaisia.

McMorrow itse kertoi leirin alussa medialle joukkotappelujen olleen pelottavia, koska jäällä oli samanaikaisesti nelisenkymmentä raavasta miestä ja jokaikinen oli tappelemassa.

Harjoitusotteluissa vallitsee vielä selkeä kastijako. NHL-vakiot eivät likaa käsiään esimerkiksi McMorrown kaltaisten farmijyrien kanssa. Raha ratkaisee. NHL-paikat on jo yhtä tai kahta paikkaa lukuunottamatta yleensä jaettu jo ennen turhanpäiväisiä harjoitusleirejä ja vielä turhempia -pelejä.

Itse Edmonton Oilers taas näyttää ainakin paperilla todella kovalta tällä kaudella. Missattuaan playoffsit kahtena keväänä peräkkäin en nyt yllättyisi jos Oilers yllättää jopa voittamalla divisioonansa. Jollain tavalla samankaltainen kehitys kuin Pittsburgh Penguinsilla - joukkue saa 3-4 todella hyvää nuorta pelaajaa draftin tai pelaajakauppojen kautta ja muuttuu samantien kilpailukykyiseksi.

Maalivahtilegenda, butterfly-tyylin isänä pidetty “Mr. Goalie” Glenn Hall oli yksi kuuden joukkueen NHL:n legendoista - kaikki original six-maalivahdit olivat legendoja - joka suorastaan inhosi harjoitusleirejä. Hall inhosi harjoittelemista ylipäätään, kukapa olisi nauttinut ilman maskia maalin suulla seisoskelemisesta kun Hullin veljesten kaltaiset hirmuampujat harjoittelevat lämäreitään.

Glenn Hallilla oli tapana voida pahoin ennen jokaista ottelua. Niin pahoin, että hän oksensi aina ennen pelejä. Hän inhosi harjoituksia, harjoitusleirejä ja pelaamista ilman maskia maalivahtina 15:n tuhannen katsojan edessä. Silti hän pelasi 502 runkosarjan NHL-ottelua peräkkäin maalissa ja tämä on vuorenvarmasti ennätys jota kukaan ei koskaan tule rikkomaan.

Hall pelasi NHL:ssä voidakseen jonain päivänä toteuttaa unelmansa ostaa oma maatila ja vetäytyä sinne rauhalliseen elämään, maanviljelijän ja karjankasvattajan ammattiin. Ostettuaan 160 eekkeriä maata paikasta nimeltä Stony Plain - puolisen tuntia Edmontonista länteen - Mr. Goaliella oli tapana joka syksy jättää harjoitusleiri väliin ja pysyä farmilla. Joka syksy hän vaati enemmän rahaa palatakseen ja ilmoitti vaimolleen, että jos Black Hawksin GM soittaa, kerro hänelle, että olen maalaamassa latoa.

Kun pelit alkoivat, sopimukseen yleensä päästiin ja Glenn Hall palasi tolppien väliin. “Se oli parhaiten maalattu pieni punainen lato koko Kanadassa”, naureskelee Hall asialle nykyisin.

Onneksi uuden CBA:n myötä leiri on nyt lyhyempi kuin aikaisemmin.

Lopuksi ilmoitettakoon, että tämän blogin pitäjä lähtee tämän viikon jälkeen itsekin yrittämään ammattilaiseksi. Helsingin Sanomien internetsivuilla alkaa maanantaina syyskuun 29. päivä uusi blogi “Jouni Niemisen kausi NHL:ssä”. Projektin tarkoituksena on kertoa NHL-kaudesta nelisen kertaa viikossa runkosarjan alusta Stanley Cup-paraatiin saakka.

Tarkoituksena on kuitenkin siihen saakka pitää tätä blogia yllä muutaman postauksen merkeissä.

Täällä Jouni Nieminen, Edmonton.