NHL-blogi jääkiekon sydänmailta

New York Islanders ja valmentaja Ted Nolan tekivät hienon teon jokin aika sitten kutsuessaan Islandersin legendaarisen valmentajan Al Arbourin penkin taakse vielä yhteen peliin. Ottelusta tuli Arbourin 1500:s perussarjapeli NHL-valmentajana. Long Islandin ränsistyneen Nassau Coliseumin paljon kärsineet katsojat olivat haltioissaan saadessaan viettää yhden illan seuran suuruuden päiviä muistellen.

Alger Joseph Arbour on yksi parhaimmista, merkittävimmistä ja menestyksekkäimmistä valmentajista NHL:n historiassa. Valmennettujen ottelujen ja voittojen määrässä hän jää kakkoseksi vain Scotty Bowmanille. Silti hänen nimensä tuntuu usein unohtuvan kun puhutaan parhaista valmentajista. Uskon suurimman syyn tähän olevan miehen oma vaatimattomuus.

1970- ja 80-luvut olivat NHL:ssä dynastioiden aikaa. Montreal Canadiens voitti Stanley Cupin neljännen kerran peräkkäin keväällä 1979. Tämä mestaruus oli seuran kahdeksas edellisten 12:n vuoden sisällä. Montrealin dynastian päätyttyä New York Islanders voitti seuraavat neljä mestaruutta 1980-1983. Tämän jälkeen taas Edmonton Oilers tuli voittamaan neljä kertaa seuraavasta viidestä.

1970-luvun Montreal Canadiensista puhuttiin aina selkeästi sen valmentajan Scott Bowmanin joukkueena. Dynastian lempinimi oli lähestulkoon “Scotty´s Team”. 1980-luvun Edmonton Oilers taas oli hyvin paljon päävalmentajansa Glen Satherin näköinen joukkue, “Slats´ Team”. Glen Sather oli näkyvästi esillä aina kun Oilersin kultavuosien menestyksistä raportoitiin.

Mutta Al Arbourista ja New York Islandersista ei koskaan kirjoitettu tai puhuttu samaan sävyyn. Silti, juuri Al Arbour saattaa hyvinkin jäädä viimeiseksi valmentajaksi, joka onnistui johtamaan joukkueensa Stanley Cup-mestaruuteen neljänä vuotena peräkkäin.

Al Arbour syntyi vuonna 1932 nikkelikaivoskaupunkina tunnetussa Pohjois-Ontarion Sudburyssä. Tämä vähän yli 150:n tuhannen asukkaan kaupunki on tuottanut jääkiekkoon sellaisia nimiä kuten Toe Blake, Eddie Shack, Mike Foligno, Todd Bertuzzi, Randy Carlyle ja Ron Duguay sekä monia muita.

Arbour oli puolustaja, joka teki ensimmäisen ammattilaissopimuksensa Detroit Red Wingsin kanssa. Detroit lähetti Arbourin farmijoukkueeseensa Edmonton Flyersiin vuonna 1952. Neljän vuoden oppisopimuksen jälkeen Arbour otti vakiopaikan NHL:ssä kaudella 1957-58.

Pelaajaurallaan Al Arbour oli tunnettu vahvana puolustavana puolustajana. Termi “Journeyman” kuvasi Arbouria pelaajana parhaiten. Arbour varmisteli takalinjoilla antaen sellaisten nimien kuin Gordie Howen, Bobby Hullin ja Frank Mahovlichin seistä valokeilassa. Al pelasi ammattilaisena 18 kautta vuosina 1952-71. Alin tavaramerkkejä pelaajana olivat hänen rohkeutensa ja pelaaminen läpi pahojenkin loukkaantumisten. Lempinimi “Radar” tuli siitä, että Al Arbour pelasi läpi koko uransa silmälasit päässä, mikä oli hyvin harvinaista.

Al pelasi ensimmäisiä NHL-pelejään Detroitissa kaudella 1953-54 36:n ottelun verran joukkueessa, joka samana keväänä tuli voittamaan Stanley Cupin. Myöhemmin Arbourin nimi tultiin kaivertamaan Kannun kylkeen ensin Chicago Black Hawksin pelaajana 1962 ja vielä Toronto Maple Leafsin kanssa 1964.

Valmentajana Al Arbour oli kaikkea muuta kuin journeyman. Hän toimi jo AHL:ssä pelatessaan valmentaja Joe Crozierin apuna joukkueen valmennuksessa Rochesterissa 1966-67, mutta ei koskaan virallisesti valmentanut joukkuetta. NHL:n laajennettua seuraavalla kaudella Al siirtyi St.Louis Bluesiin valmentaja Scott Bowmanin alaisuuteen peliuransa kolmeksi viimeiseksi kaudeksi.

Bowman oli se valmentaja, joka sai Arbourin kiinnostumaan valmentamisesta. Arbour oli Bluesissa tärkeässä roolissa joukkueen kapteenina. Aikana, jolloin NHL-valmentajilla ei vielä ollut apulaisia käytettävänään kuten nykyisin kokeneen kapteenin apu oli todella tärkeä päävalmentajalle. Lopulta Arbour otti joukkueen valmennettavakseen Bowmanin siirtäessä itsensä GM:ksi. Pelaajana Al pelasi yhteensä 626 peliä NHL:ssä plus 86 lisää playoffseissa. Arbour ei siis koskaan valmentanut virallisesti muualla kuin NHL:ssä.

St.Louis Bluesin tuohon aikaan omistaneen Solomonin perheen vesa Syd Solomon III ei jostain syystä pitänyt Bowmanista ja antoi tälle potkut kesällä 1971. Seuraavalla kaudella Syd III antoi vielä kenkää Arbourillekin 13:n sarjaottelun jälkeen. Näin Syd kolmonen jäi jääkiekon historiaan miehenä, joka on antanut kenkää valmentajille Bowman ja Arbour - tähän ei ole kukaan muu pystynyt!

Syd kolmannen puolustukseksi on kuitenkin muistettava, että vaikka hän ei selvästi ymmärtänyt jääkiekon valmentamisesta yhtään mitään, hän jäi historiaan kuitenkin yhtenä pidetyimmistä omistajista pelaajien mielestä. Hän oli todellinen “Players´ Owner” - mies, joka osteli pelaajilleen autoja ja lähetteli heitä lomille Floridaan kiitokseksi hyvistä esityksistä.

New York Islanders aloitti NHL:ssä laajennusjoukkueena kaudella 1972-73. Joukkueen manageri Bill Torrey tarjosi Al Arbourille valmentajan paikkaa kesällä 1973. Neljän lapsen isänä Al ensin kieltäytyi - hän ei halunnut tuoda perhettään New Yorkin vilskeeseen. Vähän aikaa myöhemmin hän kuitenkin kävi katsomassa paikat Long Islandilla, totesi paikan olevan ok ja otti tarjouksen vastaan.

Bill Torreyllä oli vaatimattomasta alusta huolimatta suunnitelma joukkueen rakentamiseksi. Hitaasti, draftin kautta, kärsivällisesti omasta päästä lähtien pelaaja kerrallaan. Islanders oli menossa oikeaan suuntaan. Bryan Trottier varattiin, mutta lähetettiin takaisin junnuihin kehittymään - aikanaan erikoinen siirto, joka maksoi itsensä ruhtinaallisesti myöhemmin.

Torrey erityisesti sai paljon kritiikkiä osakseen. Islanders oli voittanut ensimmäisellä kaudellaan vain 10 ottelua. Al Arbourin otettua joukkueen valmennus hoitaakseen toisella kaudella Islanders paransi 30:stä pisteestä 56:een. Tulevaisuuden mestarijoukkuetta alettiin rakentaa huippulahjakkaan puolustaja Denis Potvinin ympärille.

Mielestäni yksi NHL:n historian aliarvostetuimmista pakeista, ruotsalainen Stefan Persson kertoo kirjassaan miten kuri ja työnteko joukkueessa muuttui Arbourin saapumisen jälkeen. Harjoitusleirin jälkeisenä päivänä otettiin joukkuekuva ja Al ilmoitti kuvauksen jälkeen pidettävän “kevyt luistelu”. Joukkuetta luistelutettiin kaksi ja puoli tuntia. Kovaa.

Al ei hyväksynyt myöhästymisiä eikä minkäänlaista velttoilua. Kerran pelaajat löysivät jäältä palatessaan pukuhuoneen penkiltä kananmunan jokaisen pelaajan kohdalta. Arbour huusi, että joukkue olisi voinut pelata nuo raa´at kananmunat housuissaan yhdenkään särkymättä. Pat Price-niminen pelaaja otti kananmunansa, käveli Arbourin luo ja löi sen rikki tämän päähän. Pari viikkoa myöhemmin Pricen kouraan lyötiin yhden suunnan matkalippu jonnekin muualle.

Kaudella 1974-75 NY Islanders pääsi jo playoffseihin ja kaatoi Pitsburgh Penguinsin pelisarjassa, joka on jäänyt hyvin NHL-fanien muistiin. Islanders hävisi kolme ensimmäistä peliä, mutta voitti seuraavat neljä. Tämän jälkeen Islanders otti neljällä kaudella peräkkäin yli sata pistettä runkosarjassa. Joukkue oli selvästi muovautumassa huippujoukkueeksi. Potvin puolustuksessa. Trottier sentterinä. Nuoria pelaajia kuten Clark Gillies, Bob Bourne ja John Tonelli liittyi joukkueeseen.

Kesän 1977 draftissä Torrey scoutteineen teki todellisen kaappauksen varaamalla Montrealissa syntyneen ja siellä kasvaneen ja aivan kaupungin kupeessa Lavalissa junnukiekkoa pelanneen Mike Bossyn ensimmäisen kierroksen 15:a varausvuorolla. Muut joukkueet - näiden joukossa Montreal Canadiens - pitivät Bossyä liian arkana. Mike Bossy oli sensaatiomainen maalintekijä, joka neljän vuoden A-junioriurallaan oli tehnyt keskimäärin 77 maalia kaudessa.

Ensimmäisen kerran Torreyn tavatessaan Bossy lupasi tälle tekevänsä ensimmäisellä NHL-kaudellaan yli 50 maalia. Edellinen rookiemaaliennätys oli 44. Mike Bossy teki ensimmäisellä kaudellaan 53 maalia ja voitti ansaitusti Calder-palkinnon. Tämän jälkeen yhdeksän kauden aikana Bossy teki vähintään 51 maalia jokaisella kaudella siihen saakka kunnes hän alkoi kärsiä todella pahoista selkävaivoista.

New York Islanders voitti NHL:n runkosarjan kaudella 1978-79 ja Arbour palkittiin vuoden valmentajana Jack Adams-palkinnolla. Joukkue oli kehittynyt jo lähes aivan huipulle, mutta jotain vielä puuttui. Playoffseissa tuli yhtenä keväänä tappio Toronto Maple Leafsiltä ja toisena New York Rangersiltä. Islanders ei ollut vielä löytänyt omaa identiteettiään.

Tultaessa siirtotakarajalle keväällä 1980 Torrey uskoi joukkueensa olevan yhtä hyvää sentteriä vailla mestaruusainesta. Kun kaupat Toronto Maple Leafsin kanssa Darryl Sittlerin tuomiseksi Saarelle kariutuivat Torrey onnistui tekemään ehkä Islandersin historian merkittävimmän treidin: puolustaja Dave Lewis ja laituri Billy Harris vaihdettiin Los Angeles Kingsiin. Kingsistä Islanders sai Butch Goringin, palapelin viimeisen osan. Goring oli kokenut pelaaja, jonka vaikutus nuoreen NY Islandersiin oli välitön.

Butch Goring oli loistava puolustava sentteri, joka LA:ssä oli tehnyt yli 20 maalia yhdeksällä kaudella peräkkäin. Goring oli myös erikoinen persoonallisuus. Hän pelasi sama vanha ruotsalainen Spaps-kypärä päässään koko ammattilaisuransa ajan. Hän oli aloittanut kypärän pitämisen 12-vuotiaana. Ulkonäöltään Goring oli kuin yksi Jukolan veljeksistä, pitkä vaalea tukka sekaisin, parransänki päällä; hänet tunnettiin NHL:n historian huonoimmin pukeutuvana pelaajana. Goring lähti pitkille pelireissuille yksi kulunut puku mukanaan ja sama repaleinen talvitakki päällään vuodesta toiseen. Golf-turnauksiin hän ilmestyi paljain jaloin, farmarit jalassa.

Monasti Stanley Cupin playoffseissa parhaat ja kovimmat pelit pelataan heti ensimmäisellä kierroksella. Al Arbour uskoi tähän vakaasti. Jos Isles pystyisi voittamaan tuon ensimmäisen kierroksen vastustajan, loppu olisi jo helpompaa. 1980 Islanders aloitti playoffsit kovalla ja fyysisellä pelisarjalla Boston Bruinsia vastaan. Tuo Don Cherryn näköinen joukkue olisi ehkä aikaisemmin pystynyt pelottelemaan uskon pois Islandersista, mutta ei enää tuona keväänä. Bostonin voittaminen antoi joukkueelle kovan henkisen itseluottamuksen. Nyt Islanders oli tulossa. Kevät päättyi Bob Nyströmin ikimuistoiseen jatkoaikamaaliin Philadelphia Flyersia vastaan ja Kannu oli Islandersin.

Kuten kaikkien Stanley Cup-mestareitten, Al Arbourin kova tehtävä oli saada joukkue valmiiksi puolustamaan mestaruuttaan seuraavaksi kevääksi. Runkosarjan voittokaudesta 1978-79 valmentaja oli oppinut sen, ettei runkosarjaan kannata panostaa liikaa ja sitten tulla playoffseihin loppuunpalaneena. Arbourin taktiikaksi seuraavina kausina tuli se, että hän halusi joukkueen pelaavan hyvin runkosarjassa, mutta sen voittaminen ei ollut kaikkein tärkeintä.

1980-luvulla NHL:ssä etenkin oli paljon pelaajia, jotka nauttivat elämästä kaukalon ulkopuolella. Al Arbour ymmärsi tämän valmentajana ja antoi pelaajilleen vapauksia aina kauden ensimmäisellä puoliskolla. Mutta kun tultiin tammikuun loppupuolelle, alkoi kova valmistautuminen playoffseihin. Arbour oli ajoituksen mestari. Pelaajat tiesivät, koska oli aika ottaa rennommin ja koska ei. Islanders onnistui voittamaan Stanley Cupin neljä kertaa peräkkäin ja pääsi vielä finaaleihin saakka 1984. Tuolla välillä joukkue voitti ennätykselliset 19 playoffspelisarjaa peräkkäin - ennätys, joka on edelleen voimassa ja jonka rikkominen on äärimmäisen vaikeaa.

Al Arbour onnistui pitämään mestarijoukkueen huipulla lähes viiden kauden ajan. Omasta mielestään tämä onnistui siksi,että valmentajan käytettävissä oli harvinaislaatuinen kokoelma pelaajia, jotka yksinkertaisesti kieltäytyivät häviämästä tärkeitä pelejä. Pelaajia, kuten Bob Nyström, joka teki mitä tahansa voittaakseen. Mike Bossy teki paljon maaleja myös tärkeissä otteluissa. Bossy kieltäytyi lyömästä takaisin tai tappelemasta kun häntä vastaan pelattiin rumasti. Bossyn tyyli kostaa oli tehdä seuraava maali. Tiger Williams keihästi Bossyn 1982 finaaleissa - kosto tuli voittomaalina vähän myöhemmin.

Hänellä oli käytettävissään HHOF-tason pelaajia - Potvin, Smith, Trottier, Bossy, Gillies - ja joku voisi sanoa, että Turusen Jupen koirakin pystyisi valmentamaan tuollaisen tähtisikermän mestariksi, mutta tarvittiin juuri Al Arbourin tasoinen valmentaja, jolla oli kyky saada kaikki nämä tähdet puhaltamaan yhteen hiileen. Arbour osasi kohdella tähtipelaajia ja saada heidät pelaamaan osana hänen systeemiään.

Mutta Al osasi myös valmentaa oikein roolipelaajiaan. Arbourin systeemissä joukkuepeli oli kaiken perusta, aina ja kaikissa tilanteissa joukkue tuli ensin. Saatuaan tähtipelaajat omaksumaan systeemin, muut pelaajat näkivät heidän omistautumisensa ja seurasivat perässä. Al Arbourin joukkueessa jokaisella pelaajalla oli oma roolinsa ja Arbour oli mestari saamaan jokaisen hyväksymään tämä oma rooli. New York Islanders oli huippuvuosinaan NHL:n eniten töitä tekevä ja kovimmin yrittävä joukkue. Mestaruudet olivat seurausta kaikesta tästä. Islanders pelasi äärimmäisen kovaa, mutta kurinalaisesti. Yksinkertaista puolustukseen perustuvaa jääkiekkoa.

Arbourin valmennustyyli oli olla avoin pelaajien kanssa. Hän piti kommunikaatioväylät auki eikä antanut ongelmien hautua koskaan pitkään. Pelivalmentajana Arbour oli yksi parhaista - Islandersin sanottiin pystyvän voittamaan vastustajansa millä tahansa pelityylillä. Jos vastustaja halusi pelata kovaa, Islanders osasi pelata kovaa. Jos vastaan tuli luisteleva joukkue - Isles luisteli sen kumoon.

Wayne Gretzky ja Kevin Lowe kertovat tähän päivään saakka aina tarinaa tilanteesta heti kevään 1983 finaalin jälkeen. Nuori Edmonton Oilers hävisi viimeisen pelin. Gretzkyn ja Lowen kävellessä jäähallin käytävää kohti bussiaan he ohittivat Islandersin pukuhuoneen. Sisällä juhlivat joukkueen pelaajien perheet, vaimot, isät ja äidit ja muut. Shamppanja virtasi, mutta Stanley Cup-mestarit itse istuivat penkeillään uupuneina juhlien tapahtuessa heidän ympärillään, jääpusseja siellä ja täällä, suurin osa enemmän tai vähemmän loukkaantuneina. Tuolla hetkellä Gretzky ja Lowe sanoivat ymmärtäneensä mitä uhrauksia Stanley Cupin voittamiseen vaaditaan. Sellainen joukkue oli New York Islanders.

Kauden 1985-86 jälkeen Al Arbour lopetti Islandersin valmentajana ja otti vastaan mukavan eläkehomman seuran sikarportaassa. Islanders järjesti “Al Arbour Night”:in valmentajansa kunniaksi ja iso lippu nostettiin Nassau Coliseumin kattoon kiitokseksi 13:sta hienosta kaudesta.

Mutta muutama vuosi myöhemmin Arbour saatiin suostuteltua takaisin valmentajaksi. Tällä kertaa hän sai valmennettavakseen ryhmän, joka oli tasoltaan valovuosien päässä 80-luvun vaihteen superjoukkueesta. Kovakuntoisen ja kurinalaisen ryhmän sijasta Al sai nyt käsitellä veijareita kuten Darius Kasparaitis, joka lupaavan rookiekauden jälkeen saapui New Yorkiin reippaasti lihonneena joutuen vielä vaikeuksiin poliisin kanssa autoilutempauksillaan. Lukuisten ottelujen häviäminen oli kovaa voittoihin tottuneelle legendavalmentajalle.

Al Arbourin valmennusuran viimeiseksi hienoksi suoritukseksi jäi kevään 1993 playoffs-yllätys puolustavaa mestaria Pittsburgh Penguinsia vastaan. Huomattavasti huonommalla pelaajamateriaalilla voittaminen oli osoitus Arbourin valmentajataidosta. Vastustajan penkin takana seisoi vielä vanha tuttu Scotty Bowman.

Arbour ja Bowman taas ovat olleet koko ikänsä ystäviä. Välillä he ottivat valmentajina yhteen lukemattomia kertoja. Valmentajalegendat ovat paljon yhteydessä tänäkin päivänä - he asuvat lähellä toisiaan Floridassa.

Entisten Islanders-pelaajien todistajalausunnot ovat hyvä merkki Al Arbourin kunnioituksesta NHL-valmentajana. Hockey Night in Canadan Kelly Hrudey sai Arbourin liikuttumaan kyyneliin kaksi viikkoa sitten sanomalla, että Al oli hänelle kuin toinen isä. Ray Ferraro sanoi Arbourin aina ymmärtäneen jokaisen pelaajan merkityksen joukkueelle. Chico Resch sanoi pitävänsä Arbouria aikamme parhaana NHL-valmentajana. Hän sai pelaajansa aina antamaan kaikkensa olematta ilkeä. Hänen ei tarvinnut loukata pelaajiaan tai tehdä heitä naurunalaiseksi muitten edessä saadakseen heistä kaiken irti. Jokainen haastateltu entinen Islanders-pelaaja sanoo Al Arbourin tehneen heistä parempia ihmisiä jääkiekon lisäksi. Hienompaa tunnustusta ei valmentaja voi saada.

Loppuun pari videota Al Arbourista. Ensimmäisessä hän pelaa Detroit Red Wingsin paidassa numero 2 vuonna 1957. Tuohon aikaan NHL:ssä ei vielä istuttu erillisissä jäähyaitioissa. Filmissä näemme nuoren Alin ja Toronton Pete Conacherin istuutuvan muina miehinä vierekkäin jäähypenkille keskinäisen käsikähmän jälkeen Maple Leaf Gardenissa. Vasta lokakuussa 1963 pelatun ottelun jälkeen, jossa Toronton Bob Pulford ja Montrealin Terry Harper hakkasivat toisensa jäähyaition ahtaudessa liiga päätti rakentaa kummallekin joukkueelle omat aitiot.

Täällä Jouni Nieminen, Edmonton.

Tämä artikkeli on julkaistu lauantaina 17. marraskuuta 2007 kello 10.36 ja sen aiheena on Onside. Voit seurata tämän artikkelin vastauksia RSS 2.0 -virran avulla. Voit kirjoittaa vastauksen, tai lähettää seurantailmoituksen omalta sivustoltasi.